Vanhukset tarvitsevat lääkehoitoakin

Varsinkin vuoden 2006 aikana vanhusten lääkehoito oli tiedotusvälineissä toistuvasti negatiivisen huomion kohteena. Vanhuksia on epäilty lääkittävän liikaa, väärillä lääkkeillä, onpa vanhuksia jopa väitetty ”pahoinpideltävän” lääkehoidolla! Sekä tutkimustietoon että käytännön kokemukseen pohjaten väitämme, että kokonaisuutena näin ei Suomessa missään tapauksessa ole. Huonoja esimerkkejä tietysti aina löytyy niin vanhusten lääkehoidon toteutuksesta kuin miltä tahansa elämänalueelta. On vain niin, että kun sairauksien todennäköisyys iän myötä lisääntyy, johtaa tämä myös lisääntyvään lääkehoitoon. Vanhusten ei kuitenkaan tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa lääkelistastaan. Asianmukaisella lääkehoidolla voidaan näet usein ehkäistä sairauksia tai niiden pahenemista, sekä ylläpitää toimintakykyä ja elämänlaatua. Näin tehokkaasta lääkehoidosta saadaan hyötyä myös yhteiskunnan kannalta.

Lääkehoito voi tietysti vanhuksilla aiheuttaa ongelmiakin. Tässä yhteydessä on syytä erotella kotona asuvien, itsenäisten vanhusten (joita on suuri enemmistö) ja laitoshoidossa olevien vanhusten erilaiset ongelmat lääkehoidon suhteen. Kummassakin vanhusryhmässä lääkeongelmat voivat liittyä useiden lääkkeiden samanaikaiseen käyttöön eli monilääkitykseen, ”sopimattomiin” lääkkeisiin tai lääkkeiden yhteis- ja sivuvaikutuksiin..

Usein siteerattu vanha suositus korkeintaan 3-4 lääkkeen käytöstä vanhuksilla on nykyaikana aikansa elänyt ja keinotekoinen. Monilääkitys ei sellaisenaan ole ongelma, mutta siihen liittyvistä mahdollisista riskeistä pitää lääkärin ja potilaan olla tietoinen. Nykyään pitäisikin puhua hallitusta monilääkityksestä. Lääkehoidolla pitää aina tavoitella hyötyä: lääkkeillä voidaan ehkäistä toiminnanvajauksia ja sairauksien pahenemista, ne voivat myös edesauttaa itsenäistä selviytymistä. Monilääkitynkin vanhuksen lääkekustannukset jäävät sittenkin pieniksi, jos niitä verrataan sairaanhoidosta tai laitoshoidosta aiheutuviin hyvinkin mittaviin kustannuksiin. Puhjenneiden ja hoitamattomien tai puutteellisesti hoidettujen sairauksien aiheuttamat inhimilliset kärsimykset ovat vielä oma lukunsa.

On osuvasti sanottu, että vanhuksen pitää käyttää kaikkia tarvitsemiaan lääkkeitä – mutta vain niitä. Lukumäärä ei ole ratkaiseva. Vähäisen lääkemäärän tavoittelu itsesiarvona johtaa helposti asianmukaisen hoidon ja ennaltaehkäisyn laiminlyöntiin. Jos monilääkitys leimataan vain vanhusten ongelmaksi johtaa tämä helposti ikäsyrjintään.

Niinsanotut sopimattomat lääkkeet ovat hoidollisesti arvottomia, näyttöön perustumattomia lääkkeitä. Monet näistä ovat vanhoja lääkkeitä, jotka ehkä osittain halvan hintansa takia ovat vain jääneet käyttöön. Ainakaan reseptillä määrätyt sopimattomat lääkkeet eivät kuitenkaan näytä olevan erityinen ongelma kotona-asuvilla vanhuksilla Suomessa. Tähän vaikuttaa varmasti suomalainen aktiivinen lääkepolitiikka kun turhat lääkkeet poistetaan käytöstä. Laitosvanhuksilla sopimattomia lääkkeitä saattaa kuitenkin olla käytössä enemmän, mutta heidänkin osaltaan tilanne on kohentumassa.

Lääkkeiden sivuvaikutuksista on puhuttu paljon ja niitä on pidetty hyvinkin merkittävänä ongelmana. Kansainvälisissä selvityksissä niiden osuus sairaalahoidoista on kuitenkin pienempi kuin voisi luulla ja haitat ovat usein olleet tavallaan odotettuja. Parantamisen varaa tässäkin kuitenkin on. Kaivataan muun muassa tarkempia ja parempia valvontamenetelmiä tiettyjen hankalahoitoisten lääkkeiden käyttöön. Yksi esimerkki näistä on ”verenohennuslääke” varfariini (Marevan). Tutkimusten mukaan eniten sivuvaikutuksia itse asiassa liittyy vanhoihin, hyvinkin tunnettuihin lääkkeisiin. Näitä ovat varfariinin ohella varsinkin asetosalisyylihappo (aspiriini), diureetit (nesteenpoistolääkkeet), tulehduskipulääkkeet ja psyykenlääkkeet. Koska näitä lääkkeitä toisaalta käytetään vakavien sairauksien hoitoon tai ennaltaehkäisyyn, haitat on aina punnittava hyötyjä vastaan. Paras tilanne tietysti olisi jos voidaan kehittää uusia yhtä tehokkaita, mutta turvallisempia lääkkeitä.

On totta, että erityisesti rauhoittavia psyykenlääkkeitä käytetään suomalaisissa laitoksissa liian paljon. Pääsyy on kuitenkin usein se, että meillä hoidetaan laitoksissa paljon levottomia dementiapotilaita ja hoitajamitoitukset ovat pieniä verrattuna moniin muihin maihin. Tilannetta pitääkin korjata tästä lähtökohdasta.

Yhteisvaikutusten mahdollisuus on lääkehoidossa olemassa, jos useita lääkkeitä on yhtäaikaa käytössä. Teoria on kuitenkin tässäkin asiassa eri kuin käytäntö. Lopultakin vain pieni osa mahdollisista yhteisvaikutuksista on sellaisia, että niillä on käytännön merkitystä. Tämä tulos on saatu useissa kansainvälisissä tutkimuksissa. Oleelliset yhteisvaikutukset tulee ilman muuta tietää ja tässä auttavat erilaiset tietokoneohjelmat, kun niitä viisaasti käytetään.

Itsenäiset vanhuspotilaat haluavat yleensä toteuttaa lääkkeiden käyttöä koskevia lääkärien ohjeita, mutta toisaalta näkevät mahdollisimman vähäisen lääkkeiden käytön tavoiteltavana ja moraalisena asiana. Mielestämme vanhusten ei tarvitse kantaa syyllisyyttä siitä, että he ovat sairaita ja tarvitsevat ja hyötyvät lääkkeistä. Liiallinen ja väärinymmärretty lääkehoidon kritiikki voi johtaa siihen, että vanhuspotilaat karsivat itse ensimmäisenä kipulääkkeitään. Tämä taas voi johtaa noidankehään: kipujen takia tulee liikuntaongelmia, sitä kautta lihaskato lisääntyy ja toiminnanvajeiden riski kasvaa. Tämä johtaa lisääntyviin liikuntaongelmiin jne.

Myös vanha ihminen on oman hoitonsa itsenäinen päättäjä, hän loppujen lopuksi päättää itse hoidostaan. Esimerkiksi lääkehoidon ja arvioinnin passiivisena kohteena oleminen voi vanhalle ihmiselle merkitä oman päätäntävallan menetystä ja sitä kautta toimintakyvyn heikentymistä. Tätä ei pidä tarpeettomalla kritiikillä edesauttaa.

Timo Strandberg
Geriatrian professori, Oulun yliopisto ja OYS

Kaisu Pitkälä
Yleislääketieteen professori, Helsingin yliopisto