Väitös 30.11.2015: Exercise in Older Women: Effects on Falls, Function, Fear of Falling and Finances, Tampereen yliopisto

Hyvä liikkumis- ja toimintakyky ovat keskeisiä ikäihmisille päivittäisistä toiminnoista selviytymisen ja elämänlaadun kannalta. Toimintakyvyn heikkeneminen altistaa iäkkäät kaatumisille ja vammoille, joista puolestaan aiheutuu huomattavia kustannuksia sekä yksilölle että yhteiskunnalle.

Väitöskirja ja sen osajulkaisut perustuvat UKK-instituutissa vuosina 2010‒2013 tehtyyn satunnaistettuun kontrolloituun väestöpohjaiseen tutkimukseen. Väitöskirjatutkimuksessa arvioitiin kotona asuvien iäkkäiden naisten kaatumisten vaaratekijöitä mukaan lukien sarkopenia (lihaskato), toimintakyvyn aleneminen ja kaatumispelko. Lisäksi arvioitiin liikuntaharjoitteluohjelman vaikutuksia toimintakykyyn, kaatumisiin ja kaatumisvammoihin sekä kaatumispelkoon. Lisäksi arvioitiin harjoitusohjelman toteutettavuutta ja kustannusvaikuttavuutta kyseisessä ryhmässä. Neljäsataayhdeksän 70‒80-vuotiasta tamperelaisnaista satunnaistettiin liikuntaryhmään (EX) tai vertailuryhmään (CON). Liikuntaryhmä harjoitteli ohjatusti kahdesti viikossa ensimmäisen vuoden ajan ja kerran viikossa toisen vuoden ajan. Liikuntaryhmä sai lisäksi kotiharjoitteet, joita he tekivät kotona 3-5 päivänä viikossa. Harjoittelu oli progressiivista ja koostui lihasvoimaa, tasapainoa, ketteryyttä ja liikkuvuutta parantavista osioista. Vertailuryhmään kuuluvia pyydettiin jatkamaan entisiä liikuntatottumuksiaan koko tutkimuksen ajan.

Tutkittavien henkilöiden fyysinen toimintakyky (lihasvoima, kävelynopeus, TUG, tuolilta ylösnousu, takaperinkävely), kaatumispelko (FES-I, kaatumishuolestuneisuus) ja fyysinen aktiivisuus arvioitiin puolivuosittain (0, 6, 12, 18 ja 24 kk) ja kehon koostumus mitattiin vuosittain (0, 12 ja 24 kk). Tutkittavat pitivät kaatumispäiväkirjaa, joka palautettiin kuukausittain postitse. Kaatumisten aiheuttamat terveydenhuollon käynnit tarkistettiin Tampereen kaupungin ylläpitämästä potilastietokannasta (Pegasos) ja Tampereen yliopistollisen sairaalan potilaskertomuksista. Poikkileikkauksena alkutilanteessa määritettiin konsensuskriteerien mukaisesti sarkopenian vallitsevuus (prevalenssi) ja toimintakyvyn yhteyttä sarkopeniaan ja kaatumispelkoon tarkasteltiin regressiomalleilla. Yleistettyjä lineaarisia sekamalleja (LMM ja GLMM) käytettiin tarkasteltaessa intervention vaikutusta toimintakykyyn. Ryhmien välisiä eroja kaatujien ja kaatumisten määrässä arvioitiin Coxin suhteellisen vaaran ja Poissonin regressiomallien avulla. Kustannusvaikuttavuutta arvioitiin lisäkustannuksena suhteessa ohjelman vaikuttavuuteen vammakaatumisten ehkäisyssä. Tutkimuksen lähtötilanteessa sarkopenian vallitsevuus oli vain 1‒3 %. Sen sijaan 69 % tutkittavista raportoi kaatumisen huolestuttavan melko paljon. Vaikeudet asioimistoimintakyvyssä (IADL), tasapainossa ja kyvyssä liikkua ulkona olivat yhteydessä suurempaan kaatumispelkoon. Harjoitusohjelma toteutui hyvin. Liikuntaryhmäläiset osallistuivat keskimäärin 73 % ryhmäharjoituksista (yksilöllinen vaihteluväli 0‒97 %) ja 66 % kotiharjoittelusta (yksilöllinen vaihteluväli 0‒100 %). Osallistujat eivät raportoineet harjoittelun aikana vakavia vammoja tai haittavaikutuksia.

Kehon lihasmassa väheni kummassakin ryhmässä intervention aikana, mutta CON-ryhmässä hieman enemmän kuin EX-ryhmässä (p=0,048) (ryhmien välinen ero muutoksessa oli 0,5 % intervention päättyessä). EX-ryhmäläiset harrastivat vähintään kohtuullisesti rasittavaa liikuntaa enemmän kuin vertailuryhmä (p=0,003). Vertailuryhmään verrattuna liikuntaharjoittelu paransi alaraajojen ojentajalihasten isometristä voimaa (suurin eroavuus 15,5 % 18 kk kohdalla) (p<0,001), nopeaa kävelyvauhtia (suurin eroavuus 4,3 % 24 kk kohdalla) (p=0,003) ja tuolilta ylösnousuaikaa (suurin eroavuus 5,0 % 24 kk kohdalla) (p=0,016). Lähtötilanteeseen verrattuna useampi EX-ryhmään kuuluva suoriutui takaperin kävelytestistä virheettömästi (p<0,001). Sen sijaan harjoittelu ei vaikuttanut TUG-testiin eikä perus- tai asiointitoimintakykyyn eikä liikkumiskykyyn ulkona.
Ryhmien välillä ei ollut eroa kaatumisten ilmaantuvuudessa (insidenssi), mutta liikuntaryhmässä oli 55 % vähemmän vammakaatumisia (riskisuhde IRR 0,45; 95 % luottamusväli 0,27‒0,78, p=0,004). Tulos oli samanlainen tarkasteltaessa kaatujia. Kaatumispelossa ei ollut ryhmien välistä eroa (p=0,082). Tutkimus osoitti 63,4 % todennäköisyydellä, että yhden kaatumisvamman ehkäiseminen aiheuttaa 191 euron lisäkustannuksen. Jos yhteiskunnalla on halukkuutta maksaa 2240 euroa yhden kaatumisvamman ehkäisemisestä, tämä liikuntainterventio olisi 95 % todennäköisyydellä kustannustehokas tässä väestössä.
Sarkopenian vallitsevuus on matala kotona asuvien iäkkäiden naisten keskuudessa, eikä lihasmassa tai sarkopenian määritelmän mukaiset tekijät olleet yhteydessä toimintakykyyn. Kaatumispelko sen sijaan on melko yleistä. Kohtuullisen rasittava monipuolinen liikuntaharjoittelu paransi toimintakykyä ja oli turvallista ja toteuttamiskelpoista iäkkäille naisille. Vaikka kaatumiset eivät vähentyneet, monipuolinen liikuntaharjoittelu osoittautui tehokkaaksi keinoksi vähentää hoitoa vaativia kaatumisvammoja. Liikuntaharjoittelu voi kohtuullisin kustannuksin aikaansaada säästöjä terveydenhuollossa.

Viitteet

  • Radhika Patil. Acta Electronica Universitatis Tamperensis : 1592

Linkit