Alzheimerin taudin nonkognitiiviset oireet (Suomen lääkärilehti 25/97)

TUULA SAARELA • HANNU KOPONEN • TIMO ERKINJUNTTI 
KARI ALHAINEN • PETTERI VIRAMO

Viime aikoihin asti Alzheimerin taudin tutkimus on kohdistunut ensi sijassa kognitiivisiin oireisiin. Etenevän kognitiivisten kykyjen heikkenemisen ohella taudin neurobiologiseen prosessiin liittyy kuitenkin usein myös psykiatrisia oireita ja käytöshäiriöitä. Vaikka Alzheimerin taudin syntymekanismi on epäselvä, näihin nonkognitiivisiin oireisiin voidaan vaikuttaa lääkkeettömällä hoidolla, hoitoympäristöön kohdistuvin toimin sekä kohdennetulla psyykenlääkehoidolla.

Asiantuntijat määrittelevät Alzheimerin taudin kognitiivisten kykyjen eteneväksi heikentymiseksi, mutta potilaiden omaiset kuvaavat sairauden vaiheita käytösmuutoksina. Kognitiivisten muutosten ennakoiminen on helpompaa kuin nonkognitiivisten oireiden, joita voi esiintyä sairausprosessin kaikissa vaiheissa. Käytöshäiriöt lisäävät osaltaan laitoshoitoon joutumisen riskiä (1).

Dementioiden neuropsykiatrisia oireita ja niihin liittyviä käytösongelmia pyritään määrittelemään myös operationaalisesti. Lääkärin, hoitohenkilöstön ja omaisten käytettäväksi on kehitetty erilaisia käytösoireiden arviointiasteikkoja (esim. 2). Käytöshäiriö-termin asemesta suositetaan ilmaisua dementian psykologiset ja käytösoireet (the behavioral and psychological signs and symptoms of dementia, BPSSD) (3) tai haasteellinen käyttäytyminen (4).

Käytösoireet ja psykiatriset ongelmat ovat tavallisia Alzheimer-potilailla. Esimerkiksi Baker ym. (5) havaitsivat niitä omassa aineistossaan 57 %:lla. Verbaaliset purkaukset, fyysinen aggressio, agitaatio ja levoton liikkuminen ovat yleisiä. Unihäiriöt, aistiharhat ja harhaluulot ovat lähes yhtä tavallisia. Cummingsin (6) mukaan agitaatiota esiintyy lähes 70 %:lla ja ahdistuneisuutta sekä depressiota ja dysforiaa 40 %:lla Alzheimer-potilaista. Vaskulaarista dementiaa sairastavilla depression, psykoosin ja agitaation esiintyvyys on havaittu samansuuruiseksi kuin Alzheimer-potilailla (7).

Iäkkäillä potilailla on usein muita pitkäaikaissairauksia, jotka saattavat hankaloittaa hoitoa mahdollisten lääkkeiden yhteisvaikutusten tai lääke-sairausvaikutusten vuoksi. Psyykenlääkkeiden vaikutus aivoihin ja muuhun elimistöön muuttuu ihmisen ikääntyessä. Hermoston välittäjäaineiden synteesi, hajoaminen, sitoutuminen reseptoreihin ja synaptinen neurotransmissio muuttuvat monilla aivoalueilla ikääntymisen myötä (8).

Agitaatio ja käyttäytymisoireet

Agitaatiolla tarkoitetaan vaihtelevaa, epätarkoituksenmukaista, aggressiivista tai sosiaalisesti paheksuttavaa kielellistä, äänellistä tai motorista toimintaa, joka ei selity potilaan tarpeiden tai sekavuuden perusteella (9). On arvioitu, että fyysistä aggressiota ja agitaatiota esiintyisi dementiapotilaista 2— 60 %:lla, sanallista aggressiota yli puolella, vaeltelua noin 20-40 %:lla ja levottomuutta lähes 40 %:lla (9). Potilas kiihtyy usein turhautumistilanteissa. Agitaation taustalla voi olla tunnistamatonta masennusta, psykoosi tdi 'elirium, joiden oireet tulevat esiin käyttäytymisessä .

Aggressiivinen käyttäytyminen määritellään näkyväksi aktiviteetiksi, jossa suunnataan vahingollista toimintaa ei-sattumanvaraisesti itseen tai ulospäin (10). Aggressiota havaitaan useimmiten päiväsaikaan ja tilanteissa, joissa potilas tarvitsee apua henkilökohtaisissa toimissaan (10).

Vaeltelulla tarkoitetaan päämäärätöntä kulkemista, liiallista liikkumista, pyrkimystä lähteä kotoa jne. (11). Taustalla voi olla vieraaksi koettu tai huonosti valaistu ympäristö, pitkästyminen tai liikunnan puute (12). Liikkeellä olo sinänsä on luonnollista toimintaa eikä ongelma. Noin 10 %:lla dementiapotilaista on arvioitu esiintyvän seksuaalisia käytöshäiriöitä. Ongelmat voidaan jakaa neljään ryhmään: ongelmat vakituisen seksikumppanin kanssa, uuteen kumppaniin liittyvät ongelmat, kumppaniin liittymättömät ongelmat, kuten avoin seksuaalinen käyttäytyminen, epäasiallinen seksuaalinen puhe, vääristyneet seksuaaliset syytökset ja seksuaalinen hyväksikäyttö (13).

Masennus, ahdistuneisuus, psykoottisuus

Depressiota pidetään nykyisin tavallisena dementian yhteydessä. Esiintyvyysluvut vaihtelevat: tutkimustulosten perusteella on arvioitavissa, että 5— 15 % Alzheimer-potilaista kärsii vaikeasta ja 25 % lievästä masennuksesta, lisäksi noin 50 %:lla on masennusoireita jossain sairauden vaiheessa. Dementiapotilailla masentuneisuus on tavallisempaa kuin samanikäisillä verrokeilla, mikä korostaa dementiapotilaan depression tunnistamisen ja hoitamisen tärkeyttä (14).

Dementiapotilaan masennus ilmaantuu usein kognitiivisen heikkenemisen alkuvaiheissa, ja sen voidaan olettaa liittyvän muistifunktioiden huonontumisen psykologisiin seuraamuksiin. Toisaalta masennuksen patofysiologiaan kytkeytyvien välittäjäaineiden, kuten esimerkiksi noradrenaliinin ja serotoniinin väheneminen viittaa siihen, että Alzheimerin tauti voi olla suorassa yhteydessä depression patogeneesiin näillä potilailla.

Apatian, hidastuneisuuden ja aloitekyvyttömyyden ilmaantuminen ennen toimeliaalle Alzheimerpotilaalle voi olla tärkeä viite depression kehittymisestä. Masentunut mieliala, ahdistuneisuus, avuttomuuden, toivottomuuden ja arvottomuuden kokeminen sekä "endogeeniset" oireet, luonnehtivat dementiapotilaan depressiota (14). Potilaat saattavat olla itkuisia ja ilmeeltään alakuloisia, mutta eivät kuvaa masennusta sanallisesti (15).

Ahdistuneisuuden esiintyvyydeksi Alzheimerin taudissa on ilmoitettu 0—50 %. Alzheimer-potilaan ahdistuneisuuden arviointiin kuuluu oireen mahdollisten etiologisten tekijöiden tunnistaminen ja korjaaminen. Tavallisia ahdistusta tuottavia ja pahentavia syitä ovat ruumiillinen sairaus kuten sydämen rytmihäiriöt, krooninen keuhkosairaus ja useat lääkeaineet sekä delirium ja psykoosioireet (16). Ahdistuneisuus on yleistä depressiossa ja peittää joskus vakavankin masennuksen. Dementiapotilaat, joilla on vielä oivallusta omasta tilastaan, voivat ahdistua pelätessään tekevänsä virheitä ihmissuhteissaan (17).

Dementia heikentää kykyä havainnoida ja ymmärtää ympäristöä realistisesti. Dementiapotilaan väärinkäsityksille ja poikkeaville havainnoille ei aina löydy vastetta psykopatologian käsitteistöstä. Psykoosioireita arvioidaan esiintyvän useimpien tutkimusten mukaan lievää Alzheimerin tautia sairastavista noin 25 %:lla ja vaikeammin dementoituneista noin 50 %:lla, mutta kaikkiaan noin 15—75%:lla dementiapotilaista (18). Lewyn kappale -dementiaa sairastavista yli puolelta on kuvattu harhaluuloisuutta ja harha-aistimuksia (19). Psykoottiset oireet vaikeuttavat potilaan hoitoa ja saattavat aiheuttaa ärtyneisyyttä ja psyykkistä uupumusta heitä hoitavissa.

Burnsin ym. (20) tutkimuksessa varkausluulot ja harhainen epäluuloisuus olivat tavallisimpia deluusioita. Alzheimer-potilailla voi olla näkö- tai kuulohallusinaatioiden lisäksi myös muita havaintohäiriöitä kuten näkymättömien asukkaiden (fantomiasukkaat) kokemista. Väärintunnistusoireita ovat televisio-ohjelmien muuttuminen eläviksi sekä peilikuvan ja ihmisten luuleminen muiksi henkilöiksi (esim. omaa tytärtä pidetään äitinä) (21).

 

TAULUKKO 1. Dementiapotilaan psyykkisen statuksen tutkiminen.
  • Anamneesi, hoitavien ihmisten haastattelu
  • Kontaktikyky
  • Kognitiivisten toimintojen taso ja sen. vaihtelu
  • Potilaan orientaatio ja käsitys omasta tilastaan
  • Mieliala: masennus, maanisuus
  • Ahdistuneisuus
  • Mielensisältö, havaintohäiriöt, väärintunnistamiset, hallusinaatiot, harhaluulot
  • Käyttäytymisoireet: aggressio-oireet, levottomuus, syömishäiriöt, vaeltelu
  • Unihäiriöt

 

TAULUKKO 2. Käytösoireita, joihin psykiatrisesta lääkehoidosta ei yleensä ole apua.
  • Vaeltelu, epäasiallinen toisten huoneisiin ja tiloihin tunkeutuminen
  • Epäasiallinen ääntely, toisto, huutelu, kiroilu yms.
  • Epäasiallinen toiminnallisuus: koskettelu, taputtelu yms.
  • Hyperseksuaalisuus
  • Jääräpäisyys
  • Keräily, varastoiminen ja kätkeminen
  • Epätarkoituksenmukainen riisuutuminen ja pukeminen
  • Syötäväksi sopimattomien esineiden syöminen
  • Repimiskäyttäytyminen, tavaroiden heittely WC:hen
  • Ruokatarjotinten viskely, toisten ruuan syöminen, asettuminen lattialle makaamaan

 

TAULUKKO 3. Käytösoireita, joihin lääkehoidosta voi olla hyötyä
  • Ahdistuneisuus, levottomuus, agitaatio
  • Surullisuus, itkuisuus, ruokahaluttomuus, unettomuus, nihilistinen ja toivoton ajattelu, psykomotorinen jähmeys
  • Apaattinen vetäytyminen, sulkeutuneisuus
  • Aiempaan verrattuna selvästi outo tai regressiivinen käytös
  • Ylihilpeä mieliala, psykomotorinen yliaktiivisuus
  • Meluavuus, vihamielisyys, aggressiivisuus
  • Harhaluulot, harha-aistimukset, paranoidisuus

 

TAULUKKO 4. Lääkkeettömat hoitokeinot.
  • Hoitoympäristön muovaaminen turvalliseksi ja poikkeavaa käyttäytymistä hillitseväksi
  • Virikkeiden määrän pitäminen optimaalisena
  • Psykoterapeuttinen toiminta (yksilö- tai ryhmäterapia) hoitavan ihmisen ahdistuksen ja masennoksen lievittämiseksi ja itsetunnon tukemiseksi
  • Käytettävissä olevien voimavarojen tunnistaminen ja hyödyntäminen: päiväsairaalat, kotiapu, ateriapalvelu jne
  • Dementiapotilaan hoitoa koskeva neuvonta ja kommunikaatiotaitojen opastaminen
  • Hoitavan henkilön käyttäytymisen havainnointi, mahdollisten häiriökäyttäytymistä laukaisevien käyttäytymistapojen tunnistaminen ja ohjaus provosoivan käyttäytymisen vähentämiseen
  • Somaattinen hoito ja terveydentilan optimointi
  • Soveltuvien käyttäytymisen maokkaustekniikoiden hyödyntäminen

 

TAULUKKO 5. Käyttäytymisen modifiointi Rappin ym. (29) mukaan.
  1. Arvioidaan potilaan kognitiivinen status, voimavarat ja vajavuudet
  2. Muokkauskohteeksi otetaan spesifi ja mitattava käyttäytyminen (ei useita käyttäytymisongelmia)
  3. Kohdekäyttäytymistä arvioidaan edeltävä käyttäytyminen-seurauskäyttäytyminen -mallin mukaan
  4. Kirjataan ja arvioidaan kohdekäyttäytymisen esiintymistä (tyyppi,frekvenssi ja kesto) "perustilassa" ennen modifikaatiota; havaintojen tulee olla määriteltävissä
  5. Suunnitellaan hoito-ohjelma, joka tyypillisimmillään on moniulotteinen; siihen voi kuulua toivottavan käyttäytymisen vahvistamista, ei-toivottavan huomiotta jättämistä (sammuttamista) ja ympäristöön vaikuttamista tai hoitavien henkilöiden tukemista
  6. Toteutetaan ohjelma
  7. Arvioidaan ohjelman vaikuttavuutta ja tehdään tarvittavat muutokset

 

Dementiapotilaan psykiatrinen tutkiminen

Dementiapotilaan oireet on tarpeen kuvata tarkasti ja samalla selvittää niiden mahdollinen yhteys muihin sairauksiin tai kotioloihin (taulukko 1). Omaiset ja hoitajat pystyvät usein kertomaan harhaluuloista tai muista ajoittain esiintyvistä oireista ja niiden vaikutuksesta arkielämään (22). Somaattinen tutkimus voi tuoda esiin hoitamattomia sairauksia tai kiputiloja (23), fyysisiä vaivoja (ummetus, virtsaumpi) tai viitettä liialliseen lääkehoitoon; nämä kaikki voivat aiheuttaa levottomuutta.

Tietoa tarvitaan myös hoitajan asenteista, havainnoista ja odotuksista. Dementiapotilas voi olla kaltoinkohtelun uhri, mutta ei kykene itse kertomaan siitä.

Nonkognitiivisten oireiden hoitotarve

Psykiatriset oireet ja käytöshäiriöt eivät aina edellytä hoitoa. Hoitoa kuitenkin tarvitaan, kun oireet rasittavat potilasta tai heikentävät itsestä huolehtimista, sosiaalista vuorovaikutusta tai toimintakykyä. Hoito on aiheellista myös silloin, kun oireet aiheuttavat vaaratilanteita potilaalle itselleen tai muille, vaikuttavat hoitopaikkaratkaisuun tai kun omaiset eivät enää jaksa niiden vuoksi huolehtia potilaasta (24). Hoitokeinot jaotellaan käyttäytymiseen ja ympäristöön vaikuttamiseen sekä lääkehoitoon.

Hoidolla pyritään pienentämään oirekäyttäytymisen kestoa ja esiintymistiheyttä, vähentämään hoitajien altistumista ongelmakäyttäytymiselle ja lisäämään heidän kykyään tulla toimeen käytöshäiriöiden kanssa. Hyöty voi näkyä hoitajien psyykkisen jaksamisen kohentumisena (25) tai oirekäyttäytytnisen lievittymisenä.

Maletta (26) jakaa käytösongelmat ei-psykiatrisiin häiriöihin, joissa psykiatrinen lääkehoito ei auta ja psykiatrisiin, joissa siitä saattaa olla hyötyä (taulukot 2 ja 3). Jälkimmäisiin suositellaan myös lääkkeettömiä hoitomuotoja lääkehoidon yhteydessä. Mintzerin ym. (27) mukaan verbaalinen agitaatio voi liittyä sairaustiloihin, fyysinen ei-aggressiivinen käytös reagoi lääkkeettömään hoitoon, ja aggressiivista agitaatiota voidaan parhaiten lievittää yhdistämällä käyttäytymiseen vaikuttaminen ja lääkehoito.

Käytösoireiden lääkkeetön hoito

Ei-farmakologiset keinot edellyttävät usein hoitavan ihmisen sitoutumista hoitoon ja käyttäytymisen muutosta. Nykyinen tutkimustieto käytöshäiriöiden lääkkeettömän hoidon tehosta on vähäistä, mutta käytökseen ja ympäristöön vaikuttamisen arvioidaan olevan hyödyllistä monissa tapauksissa (6,28).

Käytösoireiden hoidossa on hyödynnetty neuropsykologian ja kliinisen psykologian sovelluksia. Cummings (6) jaottelee lääkkeettömät hoitotavat taulukossa 4 esitettyyn tapaan. Hoito-ohjeiden on oltava hyvin käytännönläheisiä. Käyttäytymisen modifioinnissa (muokkaamisessa) yritetään muuttaa oirekäyttäytymisen esiintymistä, intensiteeffiä, kestoa tai paikoittumista muuttelemalla systemaaffisesti laukaisevia (edeltäviä) stimuluksia tai seurausilmiöitä (taulukko 5) (29,30). Ongelmakäyttäytyminen ei useinkaan ole tarkoituksellista, eikä kognitiivinen heikkeneminen aiheuta käytöksen muuttamiskyvyn täydellistä menettämistä. Dementiapotilaiden hoidossa tarvitaan erilaisia lähestymistapoja, joiden vaikuttavuutta seurataan.

Muistihäiriöisiä potilaita varten on olemassa sekä kognitiivisesti aktivoivia että vuorovaikutusta ja tunne-elämyksiä tukevia terapiamuotoja. Sovelluksia on kehitetty toiminnallisista, liikunnallisista ja luovista terapioista sekä keskusteluryhmistä (32). Realiteeffiorientaatio ja mielikuvaterapia ovat tunnettuja hoidollisia lähestymistapoja.

Psykoterapeuffisesti suuntautunut lähestymistapa voi auttaa lievästi dementoituneita potilaita masennus- tai sopeutumisongelmissa (31). Kitwoodin (33,34,35) mukaan dementiapotilas ei ole vain ongelmien aiheuttaja vaan myös tunteva ja kokeva yksilö, jonka subjektiivinen maailma on usein vaikeasti lähestyttävissä. Dementiassa mielen koherenssi ja käytössä oleva tietoaines murtuvat ja persoonallisuus tuhoutuu. Mielen tasapainon säätelyn keinot eivät enää ole käytettävissä entiseen tapaan. Inhimillisen, persoonallisen olemassaolon säilyttäminen vaatii lisääntyvästi hoitavien ihmisten tuottamaa tukea ja turvaa. Dementian alkuvaiheen muutokset elävät potilaan kokemassa kiukussa, masennuksessa ja surussa.

Hoitamattoman dementiapotilaan mielen maailma voi olla uhkien täyttämä—riittävän hyvää hoivaa saavan olotilaa on verrattu turvallisessa hoidossa olevan lapsen maailmaan, jossa tahto ja äly eivät hallitse, mutta jossa voidaan elää hetki kerrallaan vapaana menneen katumisesta tai tulevaisuuden peloista.

Hoitoympäristön tulisi tarjota dementiapotilaalle mahdollisuus toimintakyvyn mukaisiin aktiviteetteihin ja realistista oiresietoa (36). Dementiakirjallisuudessa esitellään hoitoyhteisöjen kehittämistä ja lähestymistapoja erilaisiin hoidollisiin ongelmiin (esim. 37,38,39). Dementiapotilaita hoitavien omaisten ja hoitoyhteisöjen työntekijöiden tukeminen on ensiarvoisen tärkeää.

Nonkognitiivisten oireiden lääkehoito

Dementiaan liittyvien käytösoireiden patofysiologiaa ei vielä tunneta siinä määrin, että lääkehoitovalinnoille voitaisiin osoittaa selkeät perusteet (40). Lääkehoitoa selvittävissä katsauksissa viitataan toistuvasti tutkimusten vähyyteen ja menetelmäongelmiin, heterogeenisiin potilasryhmiin ja niukkaan näyttöön yksittäisten valmisteiden vaikuttavuudesta (28). Lääkehoidosta on olemassa erilaisia osin keskenään ristiriitaisia suosituksia (40,41). Lääkevastetta voidaan arvioida hoitoisuuteen keskeisesti vaikuttavien kohdeoireiden lievittynusestä.

Bentsotiatsepiinit

Bentsodiatsepiiniryhmän lääkkeet on kontrolloiduissa tutkimuksissa toistuvasti havaittu lumetta tehokkaammiksi dementoituneen potilaan levottomuuden ja käytöshäiriöiden lyhytaikaisessa hoidossa (28). Keskipitkävaikutteisia valmisteita kuten oksatsepaamia suositellaan, vaikka eri valmisteita vertailevia suoria tutkimuksia ei ole käytettävissä (28). Annostelun on oltava yksilöllistä, vasteen ja sivuvaikutusten mukaan sovellettua, esimerkiksi oksatsepaamia 7,5-15 mg:n kerta-annoksena ja loratsepaamia aloitusannoksena 0,5 mg (24,42). Klonatsepaamista (0,25-1,0 mg/vrk) saattaa olla hyötyä osalle potilaista (29).

Neuroleptit

Neuroleptit ovat bentsodiatsepiineja tehokkaampia psyykkisten oireiden kuten harhaluulojen, aistiharhojen ja vaikean agitaation hoidossa, ja niitä suositellaan käytettäväksi, kun dementiapotilaan psykoosioireisiin liittyy aggressiota (28,29,43). Kuitenkin vain pieni osa heistä hyötyy neurolepteistä enemmän kuin lumeesta (28).

Neuroleptien annostelualue on laajahko, mutta niitä kuten bentsodiatsepiinejäkin käytettäessä tulee muistaa elimellistä aivosairautta potevien tavanomaista suurempi alttius sivuvaikutuksiin. Hiljattain on tuotu esiin mahdollisuus kognitiivisen heikentymisen nopeutumisesta neuroleptien käytön yhteydessä (45). Haloperidoli jolla on vähän antikolinergisia sivuvaikutuksia sopii pienellä annoksella aloitettuna (0,25-0,5 mg/vrk) myös somaattisesti sairaille potilaille. Jos halutaan välttää ekstrapyramidaalisia sivuvaikutuksia, tulevat kyseeseen tioridatsiini tai uudemmat epätyypilliset neuroleptit pieninä annoksina, esimerkiksi risperidoni (0,25)-0,5 mg/vrk (44,46).

Neuroleptihoidon kestosta ei ole selkeitä suosituksia. Koska nonkognitiiviset oireet voivat hävitä perustaudin edetessä tai hoitoympäristön muuttuessa, on tärkeää riittävän säännöllisesti arvioida lääkehoidon tarvetta (29).

Masennuslääkkeet ja muut ei-neuroleptit

Dementiaan liittyvien mieliala- ja käytöshäiriöiden hoidossa kannattaa muistaa myös masennuslääkkeiden (erityisesti uudet serotoniiniselektiiviset masennuslääkkeet ja moklobemidi) ja karbamatsepiinin mahdollinen hyöty etenkin, jos potilas saa muista lääkkeistä helposti sivuoireita. Myös atsapironeiden ryhmään kuuluva buspironi on avoimissa tutkimuksissa todettu 15 milligramman päiväannoksena tehokkaaksi näiden oireiden hoidossa, mutta suurempiakin annoksia (30-45 mg/vrk ad 60 mg/vrk) on käytetty (44,47).

Epäiltäessä pseudodementiaa tai dementiaan liittyvää depressio-oireistoa hoitoyritys masennuslääkkeillä on paikallaan. Kyseeseen voivat tulla sekä trisykliset valmisteet että uudet masennuslääkkeet. On suositeltu (41), ettei trisyklisiä lääkkeitä käytettäisi yli 75-vuotiaiden dementiapotilaiden masennuksen hoidossa. Uudemmilla serotoniinivälitteiseen neurotransmissioon vaikuttavilla masennuslääkkeillä on saavutettu myönteisiä tuloksia dementoituneiden potilaiden depressio-oireiden hoidossa. Etuna on sivuvaikutusten vähäisempi esiintyminen ja yksinkertainen annostelu.

Karbamatsepiinia käytetään dementiapotilaille voimakkaiden mielialavaihtelujen, psykomotorisen levottomuuden ja aggressiivisuuden hoidossa, seerumin karbamatsepiinipitoisuutta seuraten. Natriumvalproaattia on käytetty samaan tapaan agitaatio-oireiden hoidossa (40).

Alzheimerin tautiin liittyvät muutokset kohdistuvat voimakkaimmin kolinergiseen järjestelmään. Tämän vuoksi taudin lääkehoitoa kehitettäessä on tutkittu erityisesti valmisteita, jotka korjaisivat kolinergista vajaatoimintaa. Näistä markkinoilla on takriini, ja useita kolinergiseen järjestelmään vaikuttavia lääkeaineita on kehitteillä ja kliinisissä lääketutkimuksissa. Vaikka vain osa potilaista hyötyy takriinista ja sen vaikutukset taudin nonkognitiivisiin oireisiin ovat niukat, voivat kolinergiseen järjestelmään vaikuttavat lääkeaineet olla tulevaisuudessa käyttökelpoisia (48).

Koko oirekirjo huomioon hoidon kehitielyssä

Alzheimerin taudin syntymekanismeja tutkitaan vilkkaasti, ja useita lääkeaineita on kehitetty tai kehitteillä siihen liittyvien kognitiivisten oireiden hoitoon. Taudin nonkognitiiviset oireet vaikuttavat nekin monin tavoin näiden potilaiden selviytymiseen sekä hoitojärjestelyihin. Siksi myös niiden hoitomuotoja on tarpeen tutkia ja kehittää.

Kirjallisuutta

Täydellisen kjrjallisuusluettelon saa Kääkärilehden toimituksesta tai kirjoittajilta

1 Reisberg B, Borenstein l, Salob SP ym. Behavioral symptoms in Akheimer's disease: Phenomenology and treatment. l Clin Psychiat 1987;48:5 (suppl):9—15.

2 Reisberg B, Auer SR, Monteiro I ym. Behavioral disturbances of dementia: An overview of phenomenology and methodological concerns. Int Psychogeriatrics 1996R(suppl 2):169-182.

3 Finkel S. Research methodologic issues in evaluating behavioral disturbances of dementia. Int Psychogeriatrics 1996;8(suppl 2):147—150.

4 Isola A. Dementoituvan haasteellisen käyttäytymisen kohtaaminen. Kirjassa: Heimonen S, Voutilamen P (toim). Dementoituva hoitotyön asiakkaana. Kirjayhtymä, Tampere 1997.

5 Baker FM, Kokomen E, Chandra V ym. Psychiatric symptoms in cases of clinically diagnosed Alzheimer's disease. J Genatr Psychiat Neurol 1991;4:71—78.

6 Cummings JL. Neuropsychiatric assessment amd intervention in Alzeimer's disease. Int Psychogeriatrics 1996;8 (suppl 1):25—30.

7 Sultzer DL, Levin HS, Mahler ME ym. A comparison of psychiatric symptoms in vascular dementia and Alzheimer's disease. Am J Psychiat 1993;150:1806-1812.

8 Small GW. Psychopharmacological treatment of elderly demented patients. I Clin Psychiat 1988;49:5(suppl):8—13.

9 Colenda CC. Agitation: A Conceptual Overview. Kirjassa: Lawlor BA (toim). behavioral complications in Alzheimer's Disease. American Psychiatric Press Inc. 1995 Washington DC.

10 Patel V, Hope T Aggressive behaviour in elderly people with dementia: A review. Int J Geriat Psychiat 1993;8:457 472.

11 Hope RA, Fairburn CG. The nature of wandering in demenha: A communitybased study Int l Genat Psychiat 1990;5:239—245.

12 Matteson MA, Linton A. Wamdering behaviors m instutionalized persons with dementia. J Gerontol Nursing 1996;22(9):39—46.

13 Haddad PM, Benbow SM. Sexual problems associated with dementia: Part 1. Problems and their consequences. Int J Geriat Psychiat 1993; 8:547-551

14 Lazarus LW, Newton N, Cohler B ym. Frequency and presentation of depressive symptoms in patients with primary degenerative dementia. Am J Psychiatry 1987;144:41—45.

15 Carpenter BD, Strauss ME, Kermedy JS. Personal hstory of depression and its appearance in Alzheimer's diseae. Int J Geriat Psychiat 1995;l0:669—678.

16 Rekommendationer om demensbehandling. Sekundära symtom ofta tillgängliga för terapi. Läkartidningen 1994;91:2701—2710.

17 Ballard C, Boyle A, Bowler C ym. Anxiety disorders in dementia sufferers. Int J Geriat Psychiat 1996:11:987—990.

18 Ballard C, Oyebode E Psychouc symptoms in patients with dementia. Review. Int J Geriat Psychiat 1995;10:743—752.

19 Klatka LA, Louis ED, Schiffer RB. Psychiatric features in diffuse Lewy body disease: A clinicopathological study using Alzheimer's disease and Parkinson's disease comparison groups. Neurology 1996;47:1148—1152.

20 Burns A, Jacoby R, Levy R. Psychiatric phenomena in Alzheimer's Disease. I: Disorders of thought content. Br J Psychiat 1990;157:72—76.

21 Burns A, Jacoby R, Levy R. Psychiatric phenomena in Alzheimer's Disease. II: Disorders of perception. Br J Psychiat 1990;157:76—81.

22 Seltzer B, Buswell A. Psychiatric symptoms in Alzhermer's disease: Mental status examination versus caregiver report. Gerontologist 19S4;34:103—109.

23 Orsaken till att en åldersdement patient skriker kan vara smärtor. Läkartidningen 1997;94:860.

24 Peisah C, Brodaty H. Practical guidelines for the treatment of behavioural complications of dementia. Med J Australia 1994;161:558—563.

25 Hinchliffe AC. Behavioural complications of dementia—can they be treated? Int J Gerat Psychiat 1995;10:839-847.

26 Maletta GJ. Treatment of behavioral symptomatology of Alzheimer's disease, with emphasis on aggression: current clinical approaches. Int Psychogeriatrics 1992;4(sppt 1):117—130.

27 Mintzer JE, Brawmam-Mintzer O. Agitation as a possible expression of generalized anxiety disorder in demented elderly patients: Toward a treatment approach. J Clin Psychiat 1996;57(suppl 7):55—63.

28 Schneider LS. Efficacy of treatment for geropsychiatric patients with severe mental illness. Psychopharm Bulletin 1993;29:501—524.

29 Rapp MS, Flint AJ, Herrmann N ym. Behavioural disturbances in the demented

elderly: Phenomenology, pharmacotherapy and behavioural management. Can J Psychiat 1992;37:651-657.

30 Rewilak D. Behavior management strategies. Kirjassa Conn D ym. (toim.): Practical psychiatry in the nursing home. A handbook for staff. Hogrefe & Huber publishers, Toronto, 1992

Kirjoittajat

Tuula Saarela
LL, FK, ylilääkäri
Hesperian sairaala

Hannu Koponen
dosentti, psykiatrian tulosyksikön johtaja
Moision sairaala

Timo Erkinjuntti
dosentti 
HYKS, neurologian klinikka

Kari Alhainen
LL (väit), ylilääkäri
Pohjois-Karjalan ks, neurologian tulosyksikkö

Petteri Viramo
LT, yliassistentti
Oulun yliopisto, kansanterveystieteen ja yleislääketieteen laitos

Artikkeli laadittu yhteistyössä Suomen muistitutkimusyksiköiden asiantuntijaryhmän kanssa

Päivitetty 7.12.1998