Adelaiden gerontoloigian kongressi

Gerontologian kansainvälisen järjestön (International Association of Gerontology) 16. maailmankongressi pidettiin Australiassa 19. - 23.8.1997. Kongressi järjestettiin ensi kertaa päiväntasaajan eteläpuolella ja sen pääteemaksi oli valittu hyvin yleinen näkökulma (One World, One Future). Varsinaista maailmankokousta edelsivät kaksi satelliittisymposiumia, jotka pidettiin Singaporessa ja Honolulussa.

Kongressiin osallistujien lukumäärä lienee ollut noin 1 600, joista kaksikymmentä oli suomalaisia. Lukumäärä saattaa näyttää suurelta, mutta kun sitä vertaa puhtaasti lääketieteellisiin, maailmanlaajuisiin kongresseihin, se on pieni. Esimerkiksi tänä kesänä Helsingissä pidetyssä Diabeteskongressissa osallistujien lukumäärä oli peräti 9 000 ja kardiologian kongresseissa osallistujien määrä on usein yli 10 000. Näiden lukujen vertailu antanee aihetta pieniin pohdintoihin. Ehkä gerontologia kaikessa laajudessaan soveltuu huonosti tieteellisten kongressien aiheeksi. Ehkä se koetaan maailmanlaajuisesti epämääräiseksi tutkimusalueeksi. Kaupalliset intressit ovat myös vähäisiä, verrattuna esimerkiksi spesifisiin lääketieteellisiin ongelmiin, joiden tutkimusta lääketehtaat ovat perinteisesti tukeneet monin eri muodoin. Väestön vanheneminen - niin yleismaailmallista kuin nyt se onkin - saatetaan kokea varsin eri tavoin eri puolilla maailmaa ja niihin haetaan pääasiassa kansallisia ratkaisuja. Ehkä koetaan vaikeaksi kopioida ratkaisumalleja muista maista.

Adelaiden kongressin avajaiset ja ensimmäisen päivän symposiumit pidettiin samanaikaisesti satelliittiyhteyksien välityksellä Adelaidessa, Singaporessa ja Honolulussa. Avajaistilaisuudessa palkittiin professori Wladislas Robert Pariisista tutkimuksesta, jotka ovat kohdistuneet verisuonten seinämien rakenteen ikääntymismuutoksiin. Toinen palkituista oli professori Powell Lawton, joka on tutkinut elämänlaatua ja laatinut asteikkoja toimintakyvyn arvioinnista.

Esitelmien käsikirjoitukset piti lähettää puoli vuotta aikaisemmin sähköpostina tai Internetin välityksellä. En tiedä, miten se onnistui, mutta palaute abstraktien lähettäjille lienee aika pahoin epäonnistunut. Singaporen kokouksessa kuulijat olivat paikalla, mutta valtaosa luennoitsijoista ei ollut. Ilmeisesti he eivät koskaan saaneet tietää, että heitä odotetaan esiintymään. Ainakin itse sain tiedon siitä vasta kaksi päivää ennen matkalle lähtöä lähetettyäni jo kaksi kuukautta aikaisemmin tiedustelufaksin. Ei Adelaiden pääkongressistakaan tullut tietoa yhdestä esitelmästä. Onneksi otin varalta kaikki kolme mukaan. Kirjepostin välttäminen lienee tänään vielä riskialtista.

Kongressin tieteellistä antia on vaikea arvioida, sillä se oli jakautunut liian moneen ohjelmaan. Niistä oli lähes mahdotonta rakentaa mielekästä ohjelmaa. Ainakaan monitieteellisyys ei toteutunut siinä mielessä, että yksittäisiä ongelmia olisi lähestytty gerontologian eri osa-aluettein suunnalta. Kun yhdessä salissa pohdittiin geeniteknologiaa, toisessa geroteknologiaa, kolmannessa kulttuurin vaikutusta kuolevien hoitoon, neljännessä naisnäkökulmaa, viidennessä prevention mahdollisuuksia jne, sillisalaatti oli valmis. Parhaita kuulemiani esitelmiä olivat vanhenemisen biologiaa koskettelevat uudet tutkimukset sekä Alzheimerin taudin tiimoilta järjestetty symposiumi. Siinä tuotiin esille uusia näkemyksiä siitä, että Alzheimerin tautia pahentaa verisuonisairauksien riskitilat. Jos se on todella totta, Alzheimerin taudin puhkeaminen siirtynee muiden sairauksien tapaan myöhemmäksi. Silloin myös dementian hoitoon tarvittaisiin ehkä vähemmän resursseja kuin nykyään pelätään.

() (<strong>Reijo Tilvis</strong>)